Tässä ja nyt

Vaihteeksi taas syntyjä syviä. Minulta on monesti kysytty ihan suoraan, miten jaksan olla niin positiivinen, vaikka olen kroonisesti sairas ja pysyvästi työkyvytön EDS:n sekä siihen liittyvän noin 14 muun dg:n vuoksi.

Kyllä minulla on kaiken pohjana positiivinen elämänasenne. Uskon että sateen jälkeen paistaa aina aurinko, ja että paistaa se aurinko joskus risukasaankin.

Mutta kyllä minua välillä masentaakin. Varsinkin erityisen vaikeina ja kivuliaina päivinä tai muuten vaikeina aikoina. Minulla on takana useita vaikeita ja keskivaikeita masennuksia. Silloin vetäydyn omaan kolooni potemaan, ja teen asioita joista pidän ja jotka rauhoittavat ja parantavat mieltäni. Puhun lähimpieni kanssa, välillä itken, neulon, katson netflixistä lempisarjojani, käyn kylvyssä, syön suklaata. Ja ajattelen, että huomenna on parempi päivä. Ei se aina ole, mutta usein myös on.

Kuten olen aikaisemminkin kiertonut, minua vähän tuppaa sieppaamaan kun aina joskus kuulen etten näytä sairaalta koska olen puhelias ja nauravainen, sekä tykkään laittautua. Minä en keksi yhtään syytä miksi en voisi olla oma itseni vaikka diagnoosilistani on pitkä kuin nälkävuosi. Mitä minä sillä voittaisin, että olisin hiljaisempi ja apeampi ja kukisin linnunpelättimen näköisenä vain siksi että olen monisairas. En mitään, minun elämäni olisi vain kurjempaa. Nyt se on niin laadukasta kuin vain ikinä voi olla.

Annan itseni olla iloinen, surullinen, kivuton tai kivulias, sopeudun kulloinkin vallitsevaan tilanteeseen. En vaan voi, enkä osaa muuta. Elämä olisi oihan liian raskasta minulle, jos ajattelisin että kun olen sairas, niin en voi tehdä sitä tai tätä. Vaikka joskus ei jalat kunnolla kantaisi, menen ja teen, vaikka sitten liikkumisen apuvälineitä kuten kyynärsauvoja, rollaattoria tai pyörätuolia käyttäen, jos vain suinkin pystyn.

Syksyllä ja alkuvuodesta olin yli 3 kk ihan todella huonossa kunnossa. Olo oli kuin olisi 39 kuumetta, kipuja oli paljon, väsytti mutta uni ei auttanut, oli pahaa lihasheikkoutta, en jaksanut aina edes lämmittää itselleni valmisruokaa, tai saatoin kärsiä vessahädästä tunteja ennen kuin jaksoin mennä vessaan. Lisäksi oli kovia kipuja. Olin jo hakea avustajaa, mutta ennen kuin ehdin sen tehdä, kuntoni alkoikin taas kuin ihmeen kaupalla kohentua. EDS:ssä nämä kunnon notkahdukset ovat yleisiä, kun yrittää liikaa. Minulla tuo romahdus johtui siitä että en vielä jäädessäni -15 keväällä kuntoutustuelle uskonut ettei minusta enää ole edes toimistotöihin, ja yritin opiskella merkononomiksi. Tuo romahdus tuli 4 kk ennen valmistumistani, ja opiskelu loppui kuin seinään, ja enää en ole siinä kunnossa että jaksaisin edes 5 tunnin tuyöharjoitteluja tai 7-8 tunnin koulupäiviä. Eli opiskelut on opiskeltu eikä ole enää alaa missä voisin työskennellä kokopäiväisesti.

Muutaman ekan viikon romahdukseni jälkeen olin todella masentunut. Muutuin suht hyvävointisesta invalidiksi yhdessä ainoassa yössä. Mutta olin tietoinen että niin saattaa joskus tapahtua.

Nyt yritän elää mahdollisimman täyttä elämää, mutta en enää niin että rasitan itseäni liikaa, vaan ole oppinut antamaan itselleni armoa. En suostu synkistymään, vaan teen kaikkea sitä mistä pidän, niin kauan kuin pystyn. Jos en pysty, teen uuden suunnitelman.

Minulle ei ole oleellista se olenko sairas vai terve. Ei se vähennä elämäniloani, ainakaan kun kivut ovat hallinnassa.

Elämä on tässä ja nyt.

Ampu tulee!

Olen monta kertaa miettinyt, olenko päästäni ihan terve. Miettivätköhän muut ihmiset yhä älyttömiä juttuja kuin minä? Ajattelu on oikeastaan aika kiehtova toiminto. Voin olla naama peruslukemilla, mutta ajatella ihan mitä vaan, ilman että ilmeenikään värähtää. Toisinaan tosin käy niin, että minua alkaa naurattaa omat älyvapaat mietteeni. Onpa todella mukavaa istua täpötäydessä junassa ja yrittää pitää pokka. Siinäkin tilanteessa tulee monesti mieleen lause ”Pokka pitää, pimpelipom” ja alkaa naurattaa entistä enemmän.

Yksi tapa viihdyttää itseäni esim. julkisissa liikennevälineissä, tai tilaisuuksissa jotka ovat mielestäni tavalla tai toisella pitkäveteisiä tai varsinkin jotka edellyttävät hiiskumatonta hiljaisuutta kaikilta, on ajatella mitä tapahtuisi, jos yhtäkkiä vaikka nousisi penkilleen seisomaan ja huutaisi jotain tyhmää.

Voisin vaikka istua jossain asiallisestti tilaisuudessa, ja yhtäkkiä nousta seisomaan ja huutaa ” Varokaa, silakka, silakka!!!” Ja väännellä naamaani niinkuin olisin äärimmäisen peloissani. Kuka istuisi hiljaa, kuka ensin sanoisi jotain, ja mitä se olisi? Vai istuisivatko kaikki vaan paikallaan, ja välttäisivät katsomasta minuun? Näin olen joskus nähnyt toimittavan, kun esim. joku piripää huutelee jotain. Erona olisi vain se, että minä en ole piripää.

Siitä päästäänkin taas yhteen lempiaiheeseeni: Rajojen rikkomiseen. Miksiköhän minä, joka todennäköisesti ainakin isommissa kaupungeissa liikkuessa hukun massaan enkä herätä väenpaljouksissa juurikaan huomiota, pohdiskelen sitä millaista olisi vetää kaikkien läsnäolijoiden huomio itseensä, ravistella, räväyttää?  Minulle tekisi hyvää vaikka juosta alasti kadulla, ja huutaa: ” Juoskaa karkuun, ne tulee, ne tulee!”

Tästä päästään elokuvaan jonka kerran katsoin. Asiallinen psykiatri pyöritteli säälivästi päätään naiselle, joka juoksi kauhun vallassa moottoritiellä, ja huusi: ”paetkaa, ne ovat täällä!” Ennen pitkää kuitenkin nainen juoksi itsekin moottoritiellä tuota samaa lausetta hokien.

Ihminen on ehdollistunut jollekin tietylle käyttäytymismallille, niin että kaikkea siitä poikkeavaa pidetään sekopäisyytenä.

Jokainen voisi kuitenkin edes kerran elämässään repäistä. Jos ei väentungoksessa, niin sitten vaikka kesälaitumilla kirmaillessaan. Voisi heittää housut kalliolle, ja pistellä menemään persvako vilkkuen kohti auringonlaskua, ja huutaa: ”Ampu tulee!”

Mekkoja, mekkoja ja mekkoja!

Olen intopinkeänä odottanut, koska päästään miehen kanssa kuvaamaan lisää mekkojani ja muita 50´s-tyylisiä vaatteitani! Mutta kerran vaan ollaan päästy kuvaamaan, minulla alkoi heti sen jälkeen flunssa ja on vieläkin. Olisi parempi alka jo pikkuhiljaa parantua, kun lauantaina on ne tuparit! Tänään oli aamupäivällä 37,8 ylimmillään, mutta sain sen tulehduskipuläkkeellä pois. Nuha on onneksi jo helpottanut. Nyt vaan lepoa niin jaksan juhlia lauantaina! Kun vaan malttaisi olla paikallaan…

Mutta, tässä muutamia mekkojani, nyt vaan ihan hengarilla kuvattuna.

20170330_150409.jpg
Tässä on Heart & Roses-merkkinen mekko, tilasin sen Underground Storen alesta talvella. Minulla ei pahemmin ole vaatteissa sinistä, mutta tämä oli niin suomalainen ja kesäinen että oli pakko ostaa tuo ensi kesäksi!

20170330_150351.jpg

Tämä ihana ”Marianne-karkkimekko” on Lindy Bopin, olen ostanut sen ystävältäni.

20170330_150324

Tämä ihanuus on Ellokselta, ostin sen eilen kirppikseltä muutamalla eurolla. Oli vielä juuri sopiva. Mikä tuuri, harvoin kirppiksillä on kellomekkoja myynnissä!

20170330_150206
Tämän Hell Bunnyn mekon löysin Cypershopin alesta mukavaan alehintaan, onneksi sattui olemaan vielä minun kokoani!

20170330_150225
Tämä on myös Cybershopista alehinnalla ostettu, merkiltään Hell Bunny Vixen. Yleensä en ole mikään pääkallojen ystävä, mutta tässä mekossa tykkäsin niistä! Yläosa on aivan ihana!

Olen huomannut että Hell Bunny-mekoista minulle riittää koko M, mutta Hell Bnny Vizen on hieman pienempää mallia, siinä pitää olla L, ja se on just eikä melkein sopiva.

20170330_150145

Tämä mekko on Top Vintagen, ostettu ystävältä. Tässä mekossa tykkään erityisesti sen materiaalista, joka on napakkaa ja muotonsa pitävää, ja ennen kaikkea, silittämästä siisti! ( Silittäminen on kotitöiden inhokkilistallani sijalla 2., heti uuninpesun jälkeen. )

20170330_150121
Tämä mekko on Hell Bunny Vixenin, ja ostettu fb-kirppikseltä. Tässäkin koko L on minulla just eikä melkein sopiva, eli tämä on melko pientä mitoitusta. Minähän olen kooltani aika pitkälti jossain M:n ja L:n välimaastosta.

20170330_150047

Tämä kynämekko on Collectifin, ystävältä ostettu. Mahdollisesti jo huomenna saan tähän sopivan jakun, jonka ystäväni myös minulle myy. Lupaan laittaa lähiaikoina kuvan niistä yhdessä. Tämä mekko ei pääse oikeuksiinsa hengarilla, on päällä kerrassaan ihana! Ja juuri passeli jakun kanssa kevätkeleihin sekä viileisiin kesäpäiviin.

Tässäpä osa mekoistani, myöhemmin lisää! Nyt täytyy alkaa suunnitella kauppalistaa tupareita varten!

Päivän tyyli

Tänään laitoin pitkästä aikaa päähäni klipsipidennykset. En jaksanut alkaa väsäämään mitään sewn kummenpaa kampausta, mutta noidne kanssa voisi edes yrittää. Omat hiukseni ovat niin ohuet ja veltot etten ainakaan minä osaa vielä laittaa niitä kovinkaan 50´s henkisesti. Kihara ei jää hiuksiin vaikka mikä olisi, ja yhdenkin victory rollin tekemiseen mene puolet hiuksista, koska ponnarinikin on vain etusormeni paksuinen!! Eli kun oikeasti alan harjoitella kampauksia, niin teen niistä sellaisia että niissä voi noita pidennyksiä käyttää.

Kuten lasikuistimme lattiasta varmaan huomaa, niin meillä on tänään siivouspäivä, tai oikeammin ilta, tupareita varten. Olen tänään jo tehnyt kaikkea pientä järjestelyä, ja kohta mies tulee ulkohommista ja alkaa imuroimaan. Minä teen yleensä siivouksessa kevyimmät jutus eli järjestelen, pyyhin pölyjä, pesen vessat jne., ja moppaan. Mies sitten puistelee/hakkaa matot ja imuroi. Mulla kun on tuota lihasheikkoutta niin nuo hommat veisivät kaikki voimani ja saisivat aikaan kivut joka puolelle. Mutta yhdessä kun teemme, menee sutjakasti!!

susanne1
Tänään ylläni on lyhythihainen, leopardikuvioinen silkkipaitya kirppikseltä 6 e, vyö nettikirppikseltä 7 e, kynähame HM:n tämän kevään mallistoa 20 e, siellä muuten on juuri nyt kynähameita, paitapuseroita ja muutenkin 50´s tyyliin sopivaa, kun se sattuu olemaan nyt ilmeisesti muotia.Pitääkin alesata sitten hamstrata kesällä!! Saappaat on kirppikseltä 5 eurolla aikanaan ostetut nahkasaappaat, joilla en osaa kauhean hyvin kävellä. Mutta ovat sitäkin paremmat kuvauskäyttöön. Alemmassa kuvassa olevan neuletakin ostin ystävältäni, en tiedä hintaa kun ostin muutakin samalla, mutta möimme ihan kirppishinnoilla eli ajatellaan nyt vaikka 2 e. Eli koko asu 40 e. Mutta nyt eiku siivoamaan!

Susanne2

Elämää erityisherkkänä

Pitkään luulin että minulla on oikeasti päässä jotain pahemmanlaatuista vikaa, koska olen kokenut ihan lapsesta asti itseni erilaiseksi, oudoksi linnuksi. Olen huomannut että ajattelen aina asiat pohjamutia myöten, pystyn lukemaan ihmisiä kuin avoimia kirjoja, ja koen sekä elämän ilot että surut erittäin voimakkaasti. Small talk ei ole koskaan antanut minulle mitään, vaan haluan puhua oikeista asioista. Olen ollut jokseenkin turhautunut, koska aina minulla ei ole ollut elämässäni isäni ja siskoni lisäksi ketään jonka kanssa olen voinut puhua todellisista ajatuksistani.

Noin viitisen vuotta sitten kun erityisherkkyys tuli mediaan Elaine Aronin suomennettujen teosten myötä, tajusin kristallinkirkkaasti olevani HSP, Highly Sensitive Person. Se oli valtava helpotus. En olekaan päästäni pahasti vialla, olen vain keskivertoa herkempi hermojärjestelmältäni.

Sen jälkeen olen aktiivisesti alkanut pistämään merkille erityisherkkyyden positiivisia puolia, ja todennut, että niitä onkin enemmän kuin negatiivisia puolia!! Kaltaisteni ihmisten löytäminen elämääni on myös helpottanut elämääni paljon-niitä ei ole paljon, mutta laatu korvaa määrän.

Olen myös alkanut hyväksymään erityisherkkyyden vähemmät kivat puolet- Olen aikamoinen mielenipahoittaja, esim. huonosta , toisia huomioonottamattomasta käytöksestä, töykeydestä, tiuskimisesta ja epärakentavasta kritiikistä vedän herneet nenään. Minun on vaikeaa ymmärtää, että ko.piirteitä toisissa pitäisi sietää, vaikka todella moni niin tekeekin. Itse otan minuun kohdistuvan huonon käytöksen helposti hyvin henkilökohtaisesti, ja kerron mitä ajattelen. En muitenkaan halua vajota toisen tasolle enää tällä iällä, vaan onnistun jo aika usein sanomaan mielipiteeni varsin rakentavasti. Töykeyteen mukaan meno tai marttyyriksi muuttuminen tekisi minusta osasyyllisen.

Usein pienetkin konfliktitilanteet tai negatiiviset palautteet joita mielestäni en ole ansainnut, jäävät päiväkausiksi päähän kaivelemaan. Varsinkin parisuhteessa olen oppinut ne tuomaan julki rakentavalla tavalla. Uskallan niin tehdä, koska tiedän että mieheni on fiksu ihminen joka ymmärtää minua, varsinkin kun itsekin on hsp, joskin hieman lievemmin kuin minä.

Saatan masentua konflikteista tai sanaharkoista päiväksi tai pariksi, mutta nyt kun ymmärrä itseäni, annan itselleni aikaa. Vietän aikaa itsekseni lukien tai tv:stä elokuvia katsellen tms. Osaan jo ajatella, että huominen on parempi. Koska yleensä se on.

Pääasiassa kuitenkin viihdyn erityisherkkänä. Olen hyvä ihmistuntija, nin löydän helposti ihmisiä joiden kanssa tulen toimeen- ja nämä ovat tietysti usein itsekin erityisherkkiä. Lisäksi olen hyvin mielikuvituksekas sekä luova. Olen myös empaattinen, tunnollinen ja avulias.

Itsensä ymmärtäminen helpottaa erityisherkän elämää mielestäni todella huomattavasti. Ja myös itsensä armahtaminen. Me emme ole (ainakaan pelkästään) kitiseviä mielensäpahoittajia, vaan suurisydämisiä, tunneälykkäitä ihmisiä. ❤

Ihminen

Ihmiselämää mielenkiintoisempaa ei minusta ole olemassakaan. Joka ikinen ihminen on kuin kävelevä kirja, tai nykyaikaisemmin muistitikku. Jokaisen ihmisen sisäisellä muistitikulla on valtavat määrät erilaisia tiedostoja. Muistot, ilonaiheet, tunnelukot, vahvuudet, heikkoudet, historia, nykytilanne, miten persoona on muuttunut erinäisten tapahtumien seurauksena, hiuoutunut kuin kivi meren rannalla, yhä sileämmäksi ja sileämmäksi. Silti säilyttäen osan rosopinnastaan koko elämänsä ajan, useinmiten. Sillä valmista ihmistä ei olekaan.

Jokainen  tapahtuma muokkaa meitä. Vaikka luulemme että elämä vain on, ja kuluu päivästä toiseen, niin silti muistikortillemme tallentuu kymmeniä tuhansia asioita joka ikinen päivä. Kevään ensi kukkasesta keskikesän pyrstönsä pudottavaan sisiliskoon, ensihenkäyksestä viimeiseen henkäykseen.

En puutu tässä siihen, onko mielestäni tällä kaikella jokin tarkoitus, vai onko kaikki ihmiselon tapahtumat täysin merkityksettömiä. Tai loppuuko kaikki, vai alkaako alusta. Minulla on, kuten todennäköisesti lähes jokaisella, oma näkemykseni näistäkin asioista, mutta sitä en ala tässä sen kummemmin avaamaan. Arvostan erilaisia näkemyksiä, ja annan tilaa toisten näkemyksille, vaikka ne eroaisivat omistani paljonkin.

Mutta palatakseni alkuun, ihmiselämään. Minulle jokainen ympärilläni havaitsemani ihmiselämä on merkityksellinen-en koskaan väsy tarkkailemaan ihmisiä. Väenpaljoudessa se on kaikkein helponta, koska sen voi tehdä täysin anonyymisti, varsinkin jos käyttää aurinkolaseja. Minä pystyn lukemaan ihmisestä paljon, hänen pukeutumisensa, kävelytyylinsä, pukeutumistyylinsä, ilmeidensä ja eleidensä perusteella. Jopa rullaportaita vastakkaiseen suuntaan tullessani saatan tehdä kymmenen sekunnin pika-analyysejä ihmisistä.

Erityisesti minua kiinnostaa ns. laitapuolen kulkijat. Mitä luonteenpiirteitä esim. koditon alkoholisti omaa, joita ns. kodillisilla ihmisillä ei ole. Ja mitä luonteenpiirteitä hänellä ei ole? Mikä ajaa joskus ihan tavallisen, työssäkäyvän ja perheellisen ihmisen kadulle kodittomaksi, roskiksista ruokaa ja vaatteita tonkimaan, tai pyytämään ohikulkijoilta rahaa, jotta saisi Alkon halvimman viinapullon, tai edes jotain halpaa viiniä. Mikä saa ihmisen luopumaan? Voiko pelkkä voimakas riippuvuus olla syynä, vai tarvitaanko lisäksi muitakin luonteenpiirteitä, kuten taipumusta luovuttaa, itsearvostuksen puutetta tai masennustaipumusta? Monet alkoholistit ovat herkkiä ja älykkäitä. Tai jospa vain pelkästään riippuvuus vie voiton, asettautuen ihmisen elämässä kaikkein korkeimmalle sijalle?  Tätä en väsy koskaan pohdiskelemaan. Enkä tee sitä tuomitsevassa mielessä, vain pelkästään mielenkiinnosta. Minusta laitapuolen kulkijat ovat suunnattoman mielenkiintoisia.

Toinen  mielestäni erittäin kiinnostava ihmisryhmä ovat vanhukset. Miten paljon persoona muuttuu iän karttuessa? Mitkä piirteet korostuvat, mitkä heikkenevät, mitkä häviävät kokonaan? Itse jo reilun neljän vuosikymmenen mittaisessa elämässäni olen ehtinyt huomata, että persoona muuttuu koko ajan. Kärsimyksen kautta jalostuminen tapahtuu kaikkein nopeinta tahtia. Sairaudet myös muuttavat ihmistä-joskus katkeroittavat, joskus jalostavat. Itselleni suurin jalostava tekijä oli ehdottomasti tahaton lapsettomuus, josta ehdin kärsiä kaikkiaan kuutisentoista vuotta.

Mutta mikä tekee alati hymyilevän, puuhakkaan mummelin jolta riittää ystävällinen sana jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle, tai sapekkaan kauppajonoissa etuilijan, jonka mielestä kaupassa saa huonoa palvelua jos hän ei pääse jonon ohitse?

Mikä sitten määrittelee, millä tavoin mikäkin kokemus vaikuttaa ihmisen elämään? Mikä jalostaa, mikä kasvattaa kärsivällisyyttä, mikä saa kokonaan luovuttamaan, niin että muuttaa veneen alle Perojen ja Enskojen seuraan?

Mikä saa ihmisen perusvaloisaksi, mikä nostaa toisen ihmisen nenän taivasta kohti, niin ettei hän pidä esim. itseään vähemmän kouluja käyneitä maan matosta arvokkaampina. Mikä saa lapsen silmät loistamaan, entä vanhuksen. Mikä saa meidät rakastamaan, ja vihaamaan. Miten viha muuttuu rakkaudeksi ajan myötä, harvemmin toisinpäin.

Ihminen, tuo kaikista teoksista moniulotteisin, luomakunnan kiehtovin.

Minulle tärkeitä asioita

Kerron tässä muutamista asioista jotka ovat minulle tärkeitä.

1. Läheiset. Mieheni, poikani, lähimmät sukulaiseni joita on ihan vain kourallinen, sekä ystäväni. Olen käynyt läpi ihmissuhteitani suurennuslasilla, ja säilyttänyt osana elämääni vain ne, joiden seurassa minulla on aidosti olla, ja jotka eivät käyttä kiltteyttäni hyväkseen.

2. Koti. Ostimme viime vuoden keväänä tämän vuonna -53 valmistuneen rintamamiestalon. Olimme kumpikin asuneet jo vuosikausia kerrostalossa, ja aika pian -13 alettuamme seurustella, huomasimme jakavan yhteisen haaveen- haaveen rintamamiestalosta jonka voisimme laittaa mieleiseksemme. Mieheni on keskittynyt etupäässä talon remontointiin ja minä sisutukseen, mutta tottakai kaikesta päätämme yhdessä.

Ylin kuva on otettu, kun olimme vasta aika hiljattin muuttaneet. Ulkorappusten kaiteet on nyt maalattu valkoisiksi, ja vintillä ei ole enää täysiä pahvilaatikoita, tai ainakaan ne eivät näy enää ikkunasta. 🙂 Pian meillä alkaa julkisivuremontti, jossa eteläseinään vaihdetaan eristeet ja laudoitus, sekä koko talo maalataan hieman hillitymmällä vaaleansinisen sävyllä.

13718658_10210195018061118_1665555719190281812_n
13690761_10210195016221072_7318349816846148124_n
13686704_10210195015421052_3292273181775013528_n
13615204_10210195016501079_4517491603526167146_n

3. Laulaminen. Olen laulanut pikkutytöstä saakka, ja tehnyt myös omia kappaleita, muistaakseni 8-vuotiaasta saakka. Ensimmäisen kappaleeni nimi oli Urhea soturi, se kertoi komeasta sotilaasta joka pelasti kauniin neidon, ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

10801796_10205770343967031_4465499300193261179_n
14232612_10210688698042809_8917880822493058811_n
suskikuva
11665613_10207438640913412_4351923473299264031_n

4. Kissamme Lumo (vasemmalla) ja Valo. (oikealla) Lumo on 1 v. 8 kk ikäinen, ja Valo 2 v 2 vk. Kissamme ovat veljeksiä, mutta eri pentueesta. Rodultaan ne ovat persialaisia. Tämä rotu oli meille molemmille uusi, mutta on kyllä vienyt meidän sydämemme. Lumo ja Valo ovat aivan ihania, pääosin suht rauhallisia mussukoita, jotka viihtyvät sylissämme ja lähellämme.

14657398_10210951337808639_3885367629931118334_n
12509417_10208754457328000_4061133850471906263_n
14291705_10210684141608901_6693896916188898417_n
15356489_10211613488802000_4854230311598496901_n

5. Sisustaminen. Kuten olen aiemminkin kertonut, minulle ei esineissä ole merkityksellistä se mitä ne maksavat tai mistä ne on ostettu. Sisustusmuodista myös viisveisaan. Minulle on tärkeää, että koti on asukkaidensa näköinen, ja siellä on esineitä joilla on tunnearvoa. Punainen väri on sisustuksessamme hyvin tärkeä, ja se ettei ole paljon tyhjiä seiniä. Tuolle olohuoneen takaseinälle olemme laittaneet verhot luomaan kodikkuutta, ja ne toimivat myös sukulaisillemme ja ystävillemme esiintyessämme mielestämme toimivampana taustana kuin pelkkä seinä.

Meillä on paljon tavaraa joka on saatu, iso osa on peräisin mieheni isovanhempien jäämistöstä, joten niillä on todellakin tunnearvoa. Aika moni esine, taulu tai seinävaate kodissamme on enemmän kuin 30 v. vanhoja.

13692564_10210184557039599_6410870959538742184_n

13697216_10210184557319606_2650341188837128176_n
Tämä on isäni koti jonka pääsin viime syksynä sisustamaan , toki isäni mieltymyksiä kuunnellen. Päätin sisustaa sen modernilla tyylillä, melko maskuliinisesti isäni lempiväreillä, nuorekkaasti ja hiukan myös leikkisästi, esim. makuuhuoneen kissaverhot. Otin huomioon myös isäni toiveen siitä että koti olisi helposti siivottava eikä siellä olisi liikaa tavaraa.

14344912_10210707365309479_5578899712342715276_n

14291811_10210707365629487_8045153975144949968_n
14317326_10210707366189501_1645508211322301241_n

14322699_10210707366429507_3708405734534539864_n

6. Kesä. Minä olen kesän lapsi, ja sydämeni on kesässä, läpi vuoden. Kesää muistellen jaksan läpi synkän ja kylmän talven. Olen vilukissa, niin että palelen jo pienissäkin pakkasessa, enkä kovin mielelläni mene ulos alle -5 pakkasella. Sisällä pidän kesät talvet villasukkia tai lämpimiä sisätöppösiä. Koko talven olen kuin talvihorroksessa, mielelläni käpertyneenä sohvannurkkaan kutimen kanssa tai lempisarjojani netflixistä katsellen. Kun kevät tulee, herään, ja tunnen itseni energiseksi ja terveemmäksi. Muutkin EDS-potilaat kuin minä sitäpaitsi ovat sanoneet että heillä on kesäisin usein vähemmän kipuja ja he tuntevat olonsa paremmaksi kuin talvisin. Minulla on sama juttu.

13654304_10210195015261048_1794794047894049463_n

7. Kirppikset ja 50-lukuhenkiset vaatteet. Tätä tuskin tarvitsee sen kummemmin selitelläkään. 🙂 Tässä asu joka on kokonaan hankittu kirppikseltä, ja maksanut alle 20 euroa. Minulla onkin hyvin vähän vaatteita jotka ei olisi hankittu kirppiksiltä tai aleista.

17021515_10212387544192901_3356061322671734042_n

8. Kengät. Olen kenkäfriikki, ja minulla on noin 60 paria kenkiä, ehkä enemmänkin, en ole taas pitkään aikaan laskenut. Kenkäni ostan myös aika pitkälti kirppiksiltä ja alennusmyynneistä. Käytetyt kengät puhdistan ennen käyttöä, sekä ulko-että sisäpuolelta. Jos materiaali sallii, pesen kengät kauttaaltaan, ulkoa ja sisältä, käyttäen Tolua. Jos materiaali ei salli kastelua, pyyhin kengät huolellisesti mikrokuituliinalla joka on kostutettu Tolu-käyttöliuoksella. Olen kuullut että jotkut ovat saaneet käytetyistä kengistä jalkasilsan tai -sienen, varsinkin siksi olen tarkka niidne puhdistuksesta. Puhdistan ja lankkaan muutenkin koko perheemme kengät säännöllisesti. Kengät ovat siten aina siistit ja pysyvät pidempään käyttökelpoisina.

17022392_10154951708747348_4651436842948385031_n

minna_parikka_raquel_black_nappa
17098434_10154951700247348_7217682418463393773_n

9. Mökkeily. Mieheni vanhempien mökki Itä-Suomessa järven rannalla on oikea rauhan tyyssija. Siellä mieli lepää ja akut latautuu. Ihanampaa paikkaa en tiedä koko maailmassa. Tuossa kuvissa näkyvällä mökin rantaterassilla meidät muuten vihitään ensi elokuussa. ❤

13532783_10210042808135965_2545077406179532865_n

11665357_10207406294344768_8516666185775292381_n

13537807_10210034791935565_3341276808388010684_n

10. Neulominen. Innostuin vasta alkuvuodesta -15 neulomisesta. Sitä ennen olin neulonut vain aikanaan koulussa. Taidot olivat alkuun todella ruosteessa, mutta kun en antanut periksi niin lopulta neulominen alkoikin sujua. Neulon pääasissa talvisin, kun olen talvisin enemmän kotikissa, kylmyyden ja pimeyden takia.

15589540_10211728567318891_8909456814951524755_n

12871462_10209303400411234_1406423048142659635_n

novita pehmo pipo

Tässä näitä elämässäni tärkeitä juttuja näin ensialkuun. Tässä ei todellakaan ole kaikki, mutta tämä nyt näin ensialkuun.

Flunssaa sekä piristävää punaista

17499212_10212645545882782_2682049440303296038_n

Tänään olen ollut ihan poikki, flunssa ei ota hellittääkseen. Kuvaussessiot siirtyvät hamaan tulevaisuuteen, tällä viikolla keskityn paranemiseen että jaksan viettää tupareita lauantaina, sekä ihan pikkiriikkisen myös järjestelyihin.

Tänään kävin vaan pikaisesti postissa viemässä paketteja, sekä isäni luona kahvilla. Isäni nappasi minusta tuon kuvan. Heh, tietenkään en näytä yhtään siltä että minulla olisi flunssa, lämpöä ja lihasheikkoutta, kun en suostu näyttämään siltä. Aamulla aloin värkätä hiuksiani, ja sainkin kuin ihmeen kaupalla aikaiseksi jotain kampausta muistuttavaa, otsalle jopa parhaan victory rollin tähän saakka. Ei siihen mennytkään kuin melkein 3 kuukautta…

Päivän asuna kirppikseltä eurolla löydetty trikoopaita, 50 sentin helmet, Lindy Bopin alesta jollain noin 20 eurolla hankittu hame, kengät kirppikseltä joskus vitosella. Kun laitoin huuliin kaikkein punaisinta huulipunaani, tunsin hetken oloni jopa melkein siedettäväksi, flunssasta huolimatta. Punainen väri piristi minua selvästi!

Menneiden muistelua


Olen ihan pienestä asti tuntenut todella suurta vetoa menneisiin vuosikymmeniin, -50-ja myöskin 60-lukuun. Innostus lähti laulamisen kautta- isäni huomasi jo minun ollessani 2 v., että olen hyvin musikaalinen. Kun olin nelivuotias, hän tilasi minulle valituilta paloilta C-kasettikokoelman Kultainen 60-luku. Ensimmäinen opetelemani kappale oli Lapin äidin kehtolaulu, jonka esitin päiväkodin joulujuhlissa nelivuotiaana.

Jo aika pian aloin kuunnella myös 50-luvun musiikkia, ja vieläkin vanhempaa. Kun karaoke tuli suomeen 80-luvun lopulla, en heti innostunut koska olin ujo ja pelkäsin esiintymistä kuollakseni. Jo koulussa pidetyt esitelmät olivat aina aiheuttaneet minulle ison ramppikuumeen- äänen värinän, hikoilun, käsien vapinan, pulssin nousun reilusti päälle sadan. Joskus meni jopa vatsa löysälle vähän ennen tiedossa olevaa esitelmää.

Vuonna -91 sitten vihdoin rohkaisin mieleni ja uskaltauduin laulamaan karaokea. Piti ottaa yksi olut rohkaisuksi, niin ramppikuumeen oireet vähän helpottivat. (humalassa esiintymiseen en tosin ketään rohkaise, ellei ole kyse ihan pienenpienestä rohkaisuryypystä. 🙂 ) Ensimmäinen  karaokessa laulamani kappale oli Rauli Badding Somerjoen tunnetuksi tekemä Laivat. Jäin kerrasta koukkuun esiintymiseen, ja nyt onkin takana jo ainakin parisataa keikkaa bändien kanssa.

Lauloin myös paljon 50-luvun iskelmiä. Niitä pääsin esittämään bändin kanssa vuosina 2005- 2009, kun lauloin silloisen työpaikkani henkilökunnasta koostetussa bändissä. Meillä oli ohjelmistossa tosi paljon kappaleita 50-luvulta.

Vuonna 1981, ollessani 9-vuotias, kuulin ekaa kertaa Stray Catsia. Ensimmäinen todellinen suuri rakkauteni oli Stray Catsin laulaja Brian Setzer. Vannoin meneväni hänen kanssaan aikuisena naimisiin. No, se ei toteutunut, mulla on nyt  häntä tuntuvasti nuorempi mies jonka kanssa on yhteinen kielikin.

Siitä lähti kuitenkin innostus Rockabillyyn. Suokaa anteeksi kun en tunne vielä kovin hyvin eri musiikkityylejä, esim. mitä eroa on rockn´rollilla ja rockabillyllä. Mutta sitä ihanaa rytmikästä musaa jota fiftarit varsinkin kuuntelevat. Elvis oli tietenkin myös suuri Idolini ja on vieläkin. Elvis elää, ainakin minun sydämessäni.

Ensimmäisen kellomekkoni hankin kuitenkin vasta paljon, paljon myöhemmin, vasta vuonna 2015!! Syynä siihen oli arkuus, en vaan kertakaikkiaan kehdannut pukeutua tyyliin jota kyllä suuresti ihailin. Kuvissa oleva mustavalkoinen polkadot-mekko oli ensimmäinen kellomekkoni. Ostin sen ystävältäni, jota saankin suurimmaksi osaksi kiittää siitä että opin tietämään missä nettikaupoissa myydään 50-lukuhenkisiä vaatteita.

Pitkään pidin kellomekkoja vain juhlissa. Mutta tämän vuoden alussa jotenkin vain sitten tunsin olevani valmis pukeutumaan pääsääntöisesti 40-50-lukua henkiviin vaatteisiin. Kellomekkojen lisäksi myös kynämekkoihin ja -hameisiin. Siihen vaadittiin minulta kyllä paljon rohkeutta. Ekoina kertoina kun uskaltauduin ihmisten ilmoille uusisssa vaatteissani, minua suorastaan hirvitti enkä uskaltanut katsoa ketään vastaantulijaa kohti koska pelkäsin katseita. Pian aloin ajatella että siinähän katsovat.

Tämän vuoden tammikuun puolivälissä otin sitten kaksi kirppispöytää ja aloin myydä pois ”nykyaikaisia” vaatteitani. Niistä sain rahaa jolla olen hankkinut nykyiseen tyyliini sopivampia asuja. Muistan kun tammikuussa vaaterekeilläni oli noin 50 tyhjää hengaria. Nyt on enää vain 2-3….

Kun 50-luvun tyyliin pääsee sisään, se vie mukanaan. Rohkaisenkin kaikkia jotka pitävät kyllä kyseisen aikakauden tyylistä mutteivät kehtaa vielä siten pukeutua, ottamaan rohkeasti ensimmäisen askeleen. Voit olla aluksi katsomatta ihmisiä kohti, niin et huomaa kuinka ihmiset katsovat. Pian sitä tulee immuuniksi ihmisten katseille ja alkaa tuntea olonsa aivan ihanaksi. Vaikka minulla on edelleen, 44-vuotiaana jäänteitä neljänkympin kriisistä ja noteraan kyllä kuinka rypyt päivä päivältä syvenevät, en ole koskaan tuntenut oloani näin naisellliseksi kuin nyt. Ja itsetuntonikin on parantunut, kun voitin itseni ja aloin pukeutua siten kuten aina olen sisimmässäni halunnut.

Aurinkoa päiväänne!

Onnellisuuden mittarit

Minulle tulikin flunssa, viisi päivää vaan olin suht terveenä edellisen flunssan jälkeen ennen kuin jo tuli seuraava. No, nyt lepoa, niin ehdin vielä tulemaan kuntoon ennen ensi viikon lauantaina olevia tupareita. Vasta nyt, vaikka muutimme tähän taloon jo viime vuoden kesäkuun alussa. Vasta nyt alkaa talo olla tuparikunnossa ja paikat suht järjestyksessä. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Olen nyt katsellut aikani kuluksi ns. hömppäviihdettä, mm. Bachelor Suomea. Ja minussa heräsi pieni kapinahenki. Tottakai se on ihanaa jos ihminen pystyy pitämään itsensä hyvässä kunnossa liikkumalla, ja jos terveys on tärkeimpiä asioita jotka tekevät onnelliseksi. Mutta jos ei pysty harrastamaan liikuntaa eikä ole terve, eikö voi olla onnellinen?

Perheen moni myös mainitsi yhdeksi onnellisuuden tuottajaksi. Mitä jos ei ole kasvanut ydinperheessä ja itse kärsii lapsettomuudesta. Eikö silloin voi olla onnellinen? Mitä jos ei ole vaihtoehtoja?

Parisuhde mainittiin onnellisuutta tuottavaksi tekijäksi usein. Mitä jos sopivaa kumppania ei vain löydy, etsimisestä huolimatta. Eikö sinkku voi olla onnellinen?

Minusta onnellisuus ei ole kiinni välttämättä mistään ulkoisesta tekijästä. Onnellisuuden voi oppia, vaikkei omassa elämässä toteutuisi mikään onnellisuutta yleensä määrittelevä tekijä.

Jos omasta elämästä puuttuu jotain, voiko ihminen opetella olemaan edes suhteellisen tyytyväinen elämäänsä, niillä eväillä joita on annettu? En nyt tässä meinaa ihan ilmiselviä onnellisuutta estäviä tekijöitä kuten esim. sodan tai väkivallan keskellä eläminen. Mutta meinasin näitä yleisimpiä onnellisuuden mittareita.

Itse olen kohdannut paljon sääliä, varsinkin pitkäaikaisen tahattoman lapsettomuuteni, sairauksieni sekä sen vuoksi ettei minulla ole ollut (ennen vuotta -13) onnea rakkaudessa.

Monet ovat sitä mieltä ettei ole ihan Ok jos sairas nainen ei näytä sairaalta koska tykkää kauniista vaatteista ja laittautumisesta. Tai jos sairas, köyhä tai työtön ei näytä onnettomalta. Puhumattakaan ylipainoisesta tai jollain tapaa liikuntarajoitteisesta tai vammaisesta.

Mitä jos ajattelisikin  niin, ettei SUOSTU olemaan onneton, vaikkei elämä olekaan antanut sitä kaikkea mistä nuorena on haaveillut- terveyttä, uraa, perhettä? Jos olisikin onnellinen paljon pienemmistä asioista? Vaikka siitä että aurinko paistaa, lumet sulavat, muuttolinnut muuttavat takaisin, luonto herää hiljalleen talven jälkeen, tänään on vähemmän kipuja kuin eilen, olikin mukavasti tekemistä ilman työpaikkaa tai että hyvä ystävä soitti? Tai vaikka siksi kun kissa hyppäsi syliin ja nukahti siihen. Tai että fb-kavereilla on paljon ilon ja onnen aiheita elämässään, tai paras ystävä meni naimisiin?

Mitä jos lopettaisikin onnellisuuden mittaamisen tietyillä, yleisillä mittareilla, vaan keksikikin ihan oman onnellisuuden mittarin? Vähenisikö tyytymättömyys ja tahto muuttaa jotenkin omaa elämää? Mitä mieltä olette?