Tässä ja nyt

Vaihteeksi taas syntyjä syviä. Minulta on monesti kysytty ihan suoraan, miten jaksan olla niin positiivinen, vaikka olen kroonisesti sairas ja pysyvästi työkyvytön EDS:n sekä siihen liittyvän noin 14 muun dg:n vuoksi.

Kyllä minulla on kaiken pohjana positiivinen elämänasenne. Uskon että sateen jälkeen paistaa aina aurinko, ja että paistaa se aurinko joskus risukasaankin.

Mutta kyllä minua välillä masentaakin. Varsinkin erityisen vaikeina ja kivuliaina päivinä tai muuten vaikeina aikoina. Minulla on takana useita vaikeita ja keskivaikeita masennuksia. Silloin vetäydyn omaan kolooni potemaan, ja teen asioita joista pidän ja jotka rauhoittavat ja parantavat mieltäni. Puhun lähimpieni kanssa, välillä itken, neulon, katson netflixistä lempisarjojani, käyn kylvyssä, syön suklaata. Ja ajattelen, että huomenna on parempi päivä. Ei se aina ole, mutta usein myös on.

Kuten olen aikaisemminkin kiertonut, minua vähän tuppaa sieppaamaan kun aina joskus kuulen etten näytä sairaalta koska olen puhelias ja nauravainen, sekä tykkään laittautua. Minä en keksi yhtään syytä miksi en voisi olla oma itseni vaikka diagnoosilistani on pitkä kuin nälkävuosi. Mitä minä sillä voittaisin, että olisin hiljaisempi ja apeampi ja kukisin linnunpelättimen näköisenä vain siksi että olen monisairas. En mitään, minun elämäni olisi vain kurjempaa. Nyt se on niin laadukasta kuin vain ikinä voi olla.

Annan itseni olla iloinen, surullinen, kivuton tai kivulias, sopeudun kulloinkin vallitsevaan tilanteeseen. En vaan voi, enkä osaa muuta. Elämä olisi oihan liian raskasta minulle, jos ajattelisin että kun olen sairas, niin en voi tehdä sitä tai tätä. Vaikka joskus ei jalat kunnolla kantaisi, menen ja teen, vaikka sitten liikkumisen apuvälineitä kuten kyynärsauvoja, rollaattoria tai pyörätuolia käyttäen, jos vain suinkin pystyn.

Syksyllä ja alkuvuodesta olin yli 3 kk ihan todella huonossa kunnossa. Olo oli kuin olisi 39 kuumetta, kipuja oli paljon, väsytti mutta uni ei auttanut, oli pahaa lihasheikkoutta, en jaksanut aina edes lämmittää itselleni valmisruokaa, tai saatoin kärsiä vessahädästä tunteja ennen kuin jaksoin mennä vessaan. Lisäksi oli kovia kipuja. Olin jo hakea avustajaa, mutta ennen kuin ehdin sen tehdä, kuntoni alkoikin taas kuin ihmeen kaupalla kohentua. EDS:ssä nämä kunnon notkahdukset ovat yleisiä, kun yrittää liikaa. Minulla tuo romahdus johtui siitä että en vielä jäädessäni -15 keväällä kuntoutustuelle uskonut ettei minusta enää ole edes toimistotöihin, ja yritin opiskella merkononomiksi. Tuo romahdus tuli 4 kk ennen valmistumistani, ja opiskelu loppui kuin seinään, ja enää en ole siinä kunnossa että jaksaisin edes 5 tunnin tuyöharjoitteluja tai 7-8 tunnin koulupäiviä. Eli opiskelut on opiskeltu eikä ole enää alaa missä voisin työskennellä kokopäiväisesti.

Muutaman ekan viikon romahdukseni jälkeen olin todella masentunut. Muutuin suht hyvävointisesta invalidiksi yhdessä ainoassa yössä. Mutta olin tietoinen että niin saattaa joskus tapahtua.

Nyt yritän elää mahdollisimman täyttä elämää, mutta en enää niin että rasitan itseäni liikaa, vaan ole oppinut antamaan itselleni armoa. En suostu synkistymään, vaan teen kaikkea sitä mistä pidän, niin kauan kuin pystyn. Jos en pysty, teen uuden suunnitelman.

Minulle ei ole oleellista se olenko sairas vai terve. Ei se vähennä elämäniloani, ainakaan kun kivut ovat hallinnassa.

Elämä on tässä ja nyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s