Heikki cityhämähäkki

Olipa kerran hämähäkki nimeltä Heikki. Kerran Heikki etsi itselleen kotipaikkaa, jossa ei kukaan koskaan häntä häiritsisi. Hän halusi kotiverkon jossa olisi aina ihana, raikas tuulenvire, ja myös ilmanvaihto, koska hänen kaikki kahdeksan kainaloaan hikoilivat kovasti, ja hiki ei tuoksunut kovinkaan hyvälle. Kotipaikassa saisi olla myös mielellään huikaiseva merinäköala. Heikki ei ollut koskaan ymmärtänyt lajitovereitaan, jotka suostuivat kotiutumaan tunkkaisiin metsiin tai puistikoihin. Tyyliä olla pitää.

Heikki taivalsi, taivalsi ja taivalsi, eikä vain sopivaa kotipaikkaa tuntunut löytyvän. Välillä hän pelkäsi matkallaan henkensä puolesta, koska näki kammottavia, vuoren kokoisia, kovaa melua pitäviä hirviöitä, arveli ne jonkinlaisiksi eläimiksi. Ne olivat peltiä, ja söivät öljyä ja bensaa. Heikki oli nähnyt niitä paljon, ja yhäkin ne puistattivat häntä, vaikkakin hän oli jo oppinut varomaan niitä niin, etteivät ne päässeet liiskaamaan häntä.

Eräänä päivänä Heikki löysi vihdoin etsimänsä: Valtava, harmaa betonimöhkäle aivan meren rannalla, kuin valtava, ikkunallinen vuori. Heikki katsoi korkeuksiin, eikä pystynyt erottamaan sen huippua. Heikki alkoi kiivetä, tarkoituksenaan kiivetä sen huipulle, ja katsoa josko siellä olisi hänelle sopiva kotipaikka.

Heikki kiipesi, ja välillä hänen kahdeksan jalkaansa lipsuivat. Häntä huimasi, mutta hän ei halunnut luovuttaa. Vähän yli puolenvälin kiivettyään hänen oli kuitenkin pakko, koska maitohapot polttivat jalkoja, ja väsymys painoi, ateria ja nokoset olisivat jo enemmän kuin paikallaan. Hän katsoi ympärilleen, haisteli ja maisteli- ja aivan oikein, ihana, raikas merituuli, huikaisevat näkymät merelle ja ennen kaikkea rauha, ei ainuttakaan lajitoveria lähimaillakaan. Heikki päätti asettua taloksi.

Illan tullen Heikki oli kutonut hienon verkon, ja pian verkko oli täynnä ruokaa. Heikki myhäili onnellisena, tämä oli hämähäkin elämää parhaimmillaan.

Yhtenä iltana Heikki pelästyi , kun näki kotipaikkansa alapuolella, lasin takana naisen, joka kiljui ja kiroili, ja huusi että hui kamala mikä ruma öttiäinen!! Heikki ei päättänyt lannistua moisesta loukkauksesta, sitäpaitsi eipä tuo kolho karvaton, valkoinen, nelijalkainen, naispuolinen nahkaotuskaan mikään maailman kaunein luontokappale hänestä ollut. Heikki päivysti verkossaan koko yön, aterioi ainakin kuusi ruokalajia, ja kömpi aamun sarastaessa vatsa täynnä koloonsa nukkumaan.

Hän nukkui koko päivän, ja illalla valmistautui laskeutumaan verkkoonsa saalistamaan. Mutta mitä ihmettä, kotiverkkoa ei enää ollutkaan!! Sen täytyi olla tuon ruman nelijalkaisen nahkaotuksen tekosia!! Kirottu olento, kerrassaan kavala luontokappale, kaikenlaisia maa päällään kantoikin!!

Heikki ei lannistunut, vaan kutoi uuden, entistä ehomman verkon. Pian hän huomasi saaneensa naapurin noin kolmen metrin päähän. Vai niin, häntä oli siis seurattu, missään ei saanut enää nykypäivänä olla rauhassa. Heikki päätti sopeutua, rivi-ja kerrostaloasuminenhan oli ihmistenkin keskuudessa nykyään hyvin yleistä.

Heikkiä jännitti, saisiko hänen uusi verkkonsa olla paikallaan. Hänen onnekseen tuo ruma nahkaotus jätti sen rauhaan, ehkä sekin oli tottunut jo hänen olemassaoloonsa. Heikki oli onnellinen- tämä se oli onnellista cityhämähäkin elämää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s