Onko se poika?

Vili24343_1133168818623_4533388_nVili4Vili5

Poikani täyttää huomenna jo 8 vuotta! Uskomatonta miten nopeasti aika kuluu!

En voi olla ajattelematta fiiliksiäni tasan 8 vuotta sitten. Olin juuri mennyt osastolle koska minulta oli tihkunut lapsivettä pieniä määriä. Olo oli innostunut ja onnellinen- ennenkaikkea odotin pienen kullannuppuni tapaamista, mutta kieltämättä odoten myös oman tukalan oloni loppumista. Minulla oli aivan valtava turvotus jaloissa, sairaalatossuni olivat 2 kokoa tavallista suuremmat. Lisäksi minulla oli ollut jo pitkään pahaa refluksioiretta sekä kivuliaita supistuksia, niin etten voinut kuin olla paikallani, tai muuten alkoi supistella. Eli olo oli onnellnen mutta melkoisen kypsä. Olin kuin plussapallo, josta syntyisi pian toinen plussapallo, plop.

Kaikesta huolimatta olin vieläkin puolittain epäuskoinen, tulisiko minusta ihan aikuisten oikeasti äiti, minusta joka olin saanut 11 vuotta aiemmin tietää etten tule koskaan saamaan biologisia lapsia. Olin surrut suremasta päästyäni, ja koittanut sopeutua ikuisesti lapsettomaan elämään. Aivoni eivät vielä siinäkään vaiheessa meinanneet millään sisäist ajatusta siitä, että hedelmöityshoito luovutetulla munasolulla olikin onnistunut ekalla kerralla!!

Koko jutussa oli mukana todella paljon dramatiikkaa. 12 pv hoidon jälkeen minulle tehtiin tk:ssa raskaustesti, klinikan ohjeistuksen mukaisesti. Se oli negatiivinen! Raskaudesta kertova hcg-arvo oli pikkuisen koholla, mutta se oli vaivaiset 7, kun sen olisi pitänyt olla paljon enemmän, jos kyseessä olisi ollut raskaus. Kuulin että minulla oli alkion kiinnittymisyritys. Lääkäri sanoi että seuraavalla viikolla voin lopettaa estrogeenin ottamisen. Olin pettynyt ja vuodatin pettymyksen kyyneliä, mutta aika pian sopeuduin ajatukseen ettei minusta tulisi koskaan äitiä. Hoito oli kallista eikä meillä olisi varaa enää toiseen hoitoon. 14.päivänä hoidon jälkeen tein vielä raskaustestin, nega sekin. Se siitä sitten.

15. päivänä hoidosta tunsin hillitöntä kuvotusta aamulla. Ajattelin sen olevan vain alkion kiinnittymisyrityksestä johtuvaa.

Seuraavana aamulla pahoinvointi oli vielä voimakkaampaa! Soitin terveyskeskukseen ja pyysin varmuuden vuoksi vielä toisen raskaustestin. Minulle sanottiin, että no joo, voihan sen tehdä mutta kyllä se negatiivinen olisi, kyllä raskauden olisi jo ehdittomasti pitänyt näkyä testissä. Kävin sitten antamassa pissanäytteen.

Iltapäivällä soitin töistä terveyskeskukseen. Sanottiin, että soita huomenna uudelleen, terveydenhoitajajan soittoaika oli juuri loppunut. Kysyin, että jos paikalla olisi joku muu terveydenhoitaja, eikö hän millään voisi kertoa tulosta, sillä minua kuvotti edelleen. No, sain sitten th:n langan päähän. Kysyin hgc-arvoa. Se oli yli 400. Kysyin, että tämä varmaan johtuu siitä kinnittymisyrityksestä. Hoitaja sanoikin suureksi yllätyksekseni, että tämä arvo on kyllä niin suuri että kyllä kyseessä taitaa sittenkin olla raskaus. Sekosin totaalisesti, itkin ja nauroin, ja itkuni lomasta sopersin puhelimeen, että mitä ihmettä, tuleeko minusta sittenkin äiti, en voi käsittää, tämän täytyy olla unta! Kun hoitaja pysyi kannassaan, soitin eksälleni sekä isälleni, ja menin kertomaan uutisen työkavereilleni. He halasivat minua, osalla oli kyyneleet silmissään, kun he tiesivät että olin käynyt läpi munasarjojen poiston suurten kystien vuoksi 24-vuotiaana.

Samana iltana tein taas raskaustestin. Nyt siinä oli plussa! Minulla, lapsettomuuteen tuomitulla! Tunsin oloni lottovoiton saaneeksi!

Seuraavana iltana osastolle menostani syntyi kaikkiaan kolmessa tunnissa Vili-vauva, joka oli saanut nimensä jo rv 20 olleen rakenneultran jälkeen, jossa näkyi selkeästi kaksi pientä pompulaa vauvelin jalkojen välissä. Vili painoi 3778 g, eksäni videoi koko tapahtuman, jonka olen katsonut varmaan sata kertaa. Ensimmäiset sanani vauvan syntymän jälkeen, sen rääkäistessä ensimmäisen kerran, olivat ”onko se poika?” Siihen kätilö totesi että se on poika, teillä onkin nyt miesylivalta perheessä. Itkustani ei meinannut tulla loppua.

Huomenna klo 19.58 tuosta tapahtumasta tulee kuluneeksi 8 vuotta. Vieläkin välillä joudun nipistämään itseäni, onko tuo pitkänhuiskea kiharapää tosiaan minun lapseni? Minun. Siis MINUN! MINä olen ÄITI!

Nyt alan jo pikkuhiljaa uskoa.

Vili6vili7vili8

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s