Lekalla takaraivoon

Vietämme tänään minun synttäreitäni, etuajassa, ne ovat vasta 7.päivä oikeasti, mutta silloin on arki, niin päätimme viettää niitä tänään. Alunperin meidän piti lähteä katsomaan cruisingia Helsinkiin, mutta kun sää on mitä on ja illan rockabillykeikkakin peruttiin, niin päätimme jäädä kotiin ja herkutella.

Mutta, oli mulla ihan asiaakin. 😀 Olen tässä pohdiskellut lähiaikoina, mitä oikeastaan, siis minun mielestäni, onkaan rakkaus?

Jaa-a. Tästä voisi melkein kirjoittaa vaikka romaanin, niin paljon mielessäni on ajatuksia tästä , joka on eittämättä yksi lempiaiheistani. Ja korostettakoon vielä, etten ole mikään guru, mutta kokemusta minulla tästä kyllä on, ja kantapään kautta olen oppinut tästä aiheesta, kuten monesta muustakin. Ja vielä, että nämä ovat vain minun subjektiivisia mielipiteitäni, en väitä mitään kirjoittamaani absoluuttiseksi totuudeksi.

Minusta rakkaus ei ole tunne, vaan elämäntapa. Siis jos puhutaan rakkaudesta parisuhteessa. Muita rakkauden muotoja en nyt tässä aio käsitellä, sillä niistäkin saisi aikaiseksi romaanin.

Vaikka olen tunteellinen romantikko, olen myös samalla jalat maassa oleva järki-ihminen. Minulle rakkaus on aika pitkälti sitä, että tavataan ihminen jonka kanssa synkkaa todella. Enemmän kuin pari asiaa. Sitten päätetään olla tämän ihmisen kanssa, kohdella häntä mahdollisimman rakastavasti haastavissakin elämänvaiheissa, sekä kunnioittaa ja arvostaa häntä. Nimenoman päätetään. Eli minusta rakastaminen on päätös. Heh, kaukaista sukua työsopimukselle. Minä, Susanne, lupaan aloittaa suhteen kanssasi koska olen pihkassa sinuun, ja luoda siitä jotain kestävää. Miksei suhteen aloittamiseen ole kehitetty juhlaa, kuten kihlaus tai avioliitto, sillä päätös ja lupaushan siihenkin sisältyy. Vai sisältyykö?

Kumppanin valinnassa on tässä suuri merkitys. Jos ei kumppani ole sellainen jota voi kunnioittaa ja arvostaa, minusta rakastaminenkin on erittäin haastavaa, etten sanoisi jopa mahdotonta. Jos seurustelupäätöstä juhlittaisiin sukulaisten ja ystävien kanssa, motivoisiko se enemmän nimenomaan päättämään, että nyt minä päätän rakastaa tätä ihmistä, toimia hänen parhaakseen, tulla häntä vastaan puolitiehen, kuunnella häntä, kunnioittaa ja arvostaa häntä, ymmärtää häntä, auttaa kaikessa missä voin, ja käsittelemään vaikeat asiat rakentavasti? Kuinka moni siihen pystyy? Itse en ole tätä suhdetta ennen pystynyt. Mutta ei ole toinenkaan osapuoli.

Miksi sitten jonkun kanssa suhde toimii, ja kumpikin osaa ilmentää rakkautta jokapäiväisessä elämässä, ja jonkun kanssa taas ei? Jos minä tämän tietäisin, olisin mitä luultavimmin aika rikas, eikä minun tarvitsisi käydä kirppiksillä. (Ei vaineskaan, minähän tykkään niistä! 😀 ) Onko kyse oikeanlaisesta kemiasta, josta eräs ysäribändikin lauloi? Minä uskon niin. Täytyy olla tarpeeksi samankaltainen ajatuksiltaan ja temperamentiltaan. Jotkut tosin sanovat, että vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, itse tosin olen aina viehättynyt eniten ns. sielunsukulaisuudesta. Minusta on hieno tunne, kun toinen selittää jotain, ja voi sanoa kerta toisensa jälkeen että just niin minäkin ajattelen! Ja miten kivaa onkaan nauraa yhdessä typerille puujalkavitseille!

Minusta rakkaus on teoriassa aika yksinkertainen juttu. Valitaan sopiva kumppani, ja molemmat tekevät tismalleen yhtä paljon toisen eteen, sekä joustavat, tulevat puolitiehen vastaan, myöntävät virheensä sekä osaavat pyytää anteeksi. Käytännössä se ei sitten olekaan ihan yhtä yksinkertaista. Vaikeinta on ehkä löytää kumppani jonka kanssa sitä kemiaa on siinä määrin, että kaikki tämä edellä luettelemani onnistuu, eikä tunnu tervanjuonnilta.

Kun mietin, joustavuus on ehkä omalta näkökannaltani tärkein luonteenpiirre, kun puhutaan kestävästä parisuhteesta, jossa nimenomaan on sitä ihan aitoa, oikeaa rakkautta. Molempien täytyy venyä ja paukkua kuten pappavainaan vanhat kalsarit.

Minusta yksi suurimmista ja yleisimmistä parisuhteissa esiintyvistä ongelmista on avoimuuden puute sekä puhumattomuus. Sekä mielensä pahoittaminen. Myös se että olettaa tietävänsä mitä toinen ajattelee. Riittävän avoin kommunikaatiokyky puolin ja toisin tekee minusta parisuhteen vaivattomaksi. Kumpikin voi sanoa mitä haluaa ja mitä ei, ilman että kumpikaan vetää arbuusia nenäänsä. Rakentavasti. Se on lempisanani, tai yksi niistä, olen huomannut. Mutta miten kuvaava sana se onkaan!! Rakentava kritiikki, rakentava keskustelu. Ne hitsaavat paria yhteen. Kun taas mielestäni epärakentava kritiikki etäännyttää paria toisistaan, ja saa miettimään, mitä tuon päässä oikein liikkuu. Minusta siitä voisi vain puhua. Kuin ystävälle.

Yhdessä (muutamista) epäonnistuneista parisuhteistani keksin ajatella, että jos kumppanini on eri sukupuolta kuin on, olisiko hän hyvä ystäväni? Sitä suosittelen muillekin. Sillä jos vastaus on ei, miksi ihmeessä ryhtyä parisuhteeseenkaan? Yksi eksäni paljastui pitkän suhteen jälkeen ihmiseksi, jonka kanssa en olisi ikimaailmassa ollut ystävä jos hän olisi toista sukupuolta kuin oli. Mietin miksi olen hänen kanssaan? Syy oli idealisointi. Itse olen tätä suhdetta ennen syyllistynyt valitettavan usein kumppanin idealisointiin. Sitten kuin suhteen ensihuuma menee ohitse, olenkin tullut rytinällä alas vaaleanpunaisesta pumpulimaailmastani jossa ratsastan valkoisella yksisarvisella rakkaani kanssa kohti auringonlaskua.

Nyt en enää idealisoi. Tutustun, ystävystyn, huomaan että synkkaan. Sitten rakkaus iskee yhtäkkiä takaraivoon kuin leka.Kotimatkalla bänditreeneistä, keskellä länsiväylää, ja saa minut itkemään kuin vesiputous. Näin minulle kävi. Ja se leka on takaraivossani pystyssä edelleenkin.Ja pysyy.

Tahdonko? Tahdon, todellakin.

18880221_10213295106201384_4552234278652224316_o

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s