Kaksihaarainen kieli

Jos ihminen huomaa kehittyneensä henkisesti ja tehneensä aiemmin paljon virheitä lähimmissä ihmissuhteissaan, tarvitseeko pyytää anteeksi?

Minulla on viime aikona lähtenyt rattaat raksuttamaan hieman tavallista nopeammin. Olen tajunnut olleeni suurimman osan elämästäni täysin keskeneräinen henkisesti. Minulla on ollut nuorempana niin huono itsetunto, että saadessani pientäkin kritiikkiä, olen hyökännyt toisen kimppuun kuin käärme, terävine myrkkyhampaineni ja kaksihaaraisine kielineni. Olen luikerrellut toisen kaikkein henkilökohtisimmalle alueelle, ja purrut. Myrkkyyni ei ole kyypakkaus tehonnut.

Olen yrittämällä yrittänyt olla hyvä ihminen. Olen mielestäni ollut hyvä ja lempeä mutta kärsinyt vääryyttä muiden osalta. Totuus olikin toisenlainen.

Mitä olisikaan tapahtunut jos hyökkäämisen sijasta olisinkin pienten käärmeensilmien sijasta katsonut toista silmien kautta sydämeen saakka, suurilla sinisillä silmilläni. Olisinko tavoittanut yhteyden? Olisinko voinut suhtautua eri tavalla? Olisinko voinut ymmärtää, että kritiikki ehkä onkin ollut toiselta tahaton testi. Mitä jos toinen onkin testannut, olenko yhtä hyvä ja lempeä mukavuusalueeni ulkopuolella? Hyväksynkö toisen, jos ei hän sanokaan aika kaikessa minun mielikseni, vaan omaa erilaiset mielipiteet kanssani?

Sihisemisen ja kaksihaaraisen kieleni käyttäminen, sekä sen jälkeen ennalta arvaamattoman, henkisesti kuolettavan pureman sijasta olisinkin ehkä voinut kietoutua toisen ympärille hellästi, ja sanonut, että puhu, minä kuuntelen. Otan vastaan sen mitä sinulla on sydämelläsi. En minä mene rikki. Sinulla on ehkä tarve kritisoida, mutta se kuvastaa sinun tunteitasi, ei se ole merkki siitä että minä olisin arvoton.

Mutta kun itseään ei rakasta eikä arvosta puupennin vertaa, on hyvin vaikeaa tuntea itsensä arvostetuksi kohdatessaan jotain muita kuin pelkkiä kehuja. Ulkoaohjautuva ihminen ei kestä pienintääkään kritiikkiä, sillä hänen omanarvontuntonsa romahtaa samantien. Se saa hänen sisäisen käärmeensä esiin, ja hyökkäämän.

Sisältä ohjautuva ihminen ei tarvitse kaksihaaraista kieltä eikä myrkkyhampaita. Hän tarvitsee vain tunteen siitä, että minä olen hyvä, vaikka tuo toinen nyt omaakin itseni kanssa vastakkaisen näkemyksen toiminnastani. Se ei tarkoita sitä että olisin arvoton, vaan sitä että olemme erilaisia. Hänellä on vakaa kivijalka joka ei murene pienestä puhurista. Hän on kuin talo jonka perustukset on tehty huolellisesti.

Jos talon perustuksia ei tehdä kunnolla, se ei kauaa pystyssä kestä. Sen seinät alkavat halkeilla, ja lopulta se ehkä jopa romahtaa. Se tarvitsee jatkuvaa tukea. Ihmisiä jotka muuraavat sen hauraita seiniä ylistävien sanojen betonilla, sen sijaan että ravisuttaisivat pienelläkään kritiikillä sen haustasta kivijalkaa.

Niin, että tarvitseeko pyytää anteeksi, jos huomaa olleensa vuosikymmeniä käärme tappavine myrkkyhampaineen?

Vai rittääkö, että sanoo, että puhu, ystävä, puhu. Minä kuuntelen sinua.

käärmeen kieli.jpg

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s