Nyt on aika levätä

Eilinen meni varsin apeissa tunnelmissa. Minulla on vuodesta -13 saakka vointi huonontunut jyrkästi syksyllä, juurikin tähän aikaan. -13 olin lokakuusta maaliskuun alkuun sairaslomalla töistä. Sen jälkeen olin keväästä syksyyn töissä, tosin olin vähän väliä sairaslomalla. Mutta sitten -14 syksyllä jäin taas sairaslomalle, enkä enää tullut työkuntoiseksi. Olin kevääseen -15 asti sairaslomalla, ja huhtikuusta -15 asti olen ollut kuntoutustuella. Koitin opiskella merkonomiksi, että olisin voinut palata työnantajafirmaani kevyempiin töihin eli toimistotyöhön. Ihmeekseni kunto ei heikentynytkään -15 syksyllä, pystyin opiskelemaan -16 syksyyn saakka. Mutta tasan vuosi sitten tänä päivänä kuntoni romahti totaalisesti, ja jouduin lopettamaan uudelleenkoulutuksen kesken, ja toteamaan ettei minusta enää ole edes kevyimpiin mahdollisiin töihin.

Olin viime lokakuusta tämän vuoden tammikuun puoliväliin todella heikossa hapessa, tosin oli niitä suht hyviäkin päiviä aina välillä, onneksi.

Toukokuussa aloitin lääkkeen, josta on ollut monelle EDS-potilaalle hyötyä, se on monilla auttanut voimakkaaseen väsymykseen, kipuihin ja lihasheikkouteen. Minulla parani silloin kunto todella paljon, kun aloitin lääkkeen. Ajattelin että kuntoni parani pysyvästi lääkkeen ansiosta, ja tein vaikka mitä suunnitelmia, ja osan toteutinkin. Olin täynnä energiaa.

Oloni oli muutamia huonoja päiviä/ muutaman päivän jaksoja lukuunottamatta todella hyvä, tämän viikon keskiviikkoon saakka. Keskiviikkona ja eilen vointini oli todella huono, ei juuri parempi kuin vuosi sitten. Keskiviikko meni rauhallisin mielin kuten yksittäiset huonot päivät ovat menneet, ajattelin että huomenna on parempi olo kun tänään lepään. Mutta eipäs ollutkaan. Eilen oli vieläkin huonompi vointi. Olin eilen todella pettynyt ja surullinen. Tajusin, että lääke ei sittenkään  parantanut vointia pysyvästi, vaan keväinen parempi oloni saattoi johtua lämpenevistä ilmoista, kuten usein ennenkin. Olin turhautunut ja kettuuntunut. Podin syyllisyyttä siitä etten saanut juuri mitään aikaiseksi. Kävin asioilla, kävelykeppi mukanani, mutta huomasin, ettei se riitä enää, kuten ei vuosi sittenkään riittänyt. Kävin hakemassa rollaattorin varastosta ja pyyhin siitä pölyt. Se oli minulla autossa Lahden jenkkiautonäyttelyn aikana, mutten tarvinnut sitä. Nyt toin sen sisälle ja koitin sopeutua ajatukseen että tämän syksyn ja tulevan talven aikana käytän sitä. Sovin myös kotikäynnin fysioterapeutin ja toimintaterapeutin kanssa, sitten pistetään hankintaan kaikki apuvälineet mitä tällä erää tarvitsen. Ainakin kevyen pyörätuolin, apuvälinelainaamon raskasta mummotuolia kun en jaksa kelata, enkä nostaa autooni.

Tänään on jo rauhallisempi mieli. Tajuan, ettei mikään lääke voi minua parantaa, mutta kuitenkin on parempia päiviä ja pidempiäkin kausia aina välillä, ainakin keväästä syksyyn yleensä. Ei minulla mitään hätää ole. En halua nyt vaipua depressioon kuten vuosi sitten. Silloin masennuslääkitystäni lisättiin puolella, ja pääsin terapiaan joka kesti 7 kk. Sinä aikana opin ymmärtämään, ettei minun tarvitse enää masentua. En suostu. Suostun suremaan vain hetken, sitten sopeudun, koska jos en, teen vain itselleni hallaa.

Viime syksynä ja talvena neuloin ihan hirveästi, pääasiassa pipoja ja kaulaliinoja. Suurimman osan lahjoitin, kun niitä oli yli oman tarpeen. Keväällä ehdin tehdä yhden sukan, kunnes oloni parani.

Ajattelin, että nyt jatkan sukan neulomisen opettelua. Keväällä valmiiksi saadun yhden sukan heitin roskiin, koska halusin aloittaa ihan uudet sukat. Aloitin ne jo elokuussa, mutta vointini olikin vielä silloin hyvä, ja jaksoin muuta.

Tänään jaksan sukan neulomista. Lisäksi löysin pari päivää sitten Netflixistä pitkästä aikaa hyvän sarjan jossa on kuusi kautta, jokaisessa kaudessa 22 osaa, sen kanssa vierähtänee siis tovi. 🙂 Sarja on nimeltään Olipa kerran, jossa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, sekä reaali-että fantasiamaailmasta. Niin minun sarjani!

Nyt rauhoitun siis. Lepäilen kotisohvalla peiton alla, enkä ole enää koko ajan menossa ja touhamassa jotain. Joudun vähentämään varmasti jonkin verran myös tyylikuvien ottamista, mutta enköhän minä jaksa kuitenkin aina välillä laittautua.

Ei tässä mitään hätää ole. En suostu olemaan katkera siitä etten ole terve. On myös paljon asioita jotka ovat hyvin- minulla on ihana poika, mies, lähisuku ja ystäviä. Sekä kaksi maailman ihaninta kisua. ❤

Nyt on aika levätä.

20171006_07573920171006_075756

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s