Sopiiko lapsen hankinnasta kysyä?

Vastikää julkistettiin Suomen puhutuin vauvan odotus varmasti pitkiin aikoihin, kun presidenttipari julkisti heille tulevan perheenlisäystä ensi helmikuussa. He kertoivat myös että lasta on toivottu pitkään, ja että asiassa on ollut mutkia matkassa.

Radiossa kyseltiin tänään aiheeseen liittyen kuulijoilta, sopiiko lapsenhankinnasta kysyä?

Minä olen sitä mieltä että ehdottomasti ei. Minusta se on ihan yhtä henkilökohtainen asia kuin esim. palkka tai poliittinen kanta tai uskonnollinen elämänkatsomus. Ne kuuluvat vain ja ainoastaan ihmisille itselleen. Sitäpaitsi jos vastaus on jotain muuta kuin mitä kysyjä on odottanut, seurauksena on vääjäämättä varsin vaivautunut tunnelma.

Minulla oli nuorena pitkä parisuhde. 9 vuotta, joista 7 avioliitossa. Meille ei kuulunut vauvaa. Tutkimuksissa ei aluksi selvinnyt mitään, sitten sairastuinkin tavalla, joka aiheutti minulle ikuisen kyvyttömyyden saada biologisia lapsia. Olin tällöin 24-vuotias. Masennuin asiasta syvästi, olinhan aina ajatellut että haluaisin yhden lapsen- en sen enempää kuin sen yhden vain. Kärsin suunnattomasti. Kävin läpi kaikki tunteet itsesäälistä katkeruuteen ja kateuteen, mutten puhunut niistä kuin ihan lähimmilleni, ja terapeutilleni.

Äitienpäivä oli minulle vuoteen -09 surun päivä, jolloin vetäydyin omaan rauhaani, vedin verhot kiinni, puhelimen pois päältä, en katsonut teeveetä enkä kuunnellut radiota. Tätäkään ei tiennyt kuin vain ihan lähimpäni.

Voin sanoa, että ihan lukematon ihminen on loukannut minua ajattelemattomilla kysymyksillään. Olimmehan olleet yhdessä jo seitsemän vuotta, eikä meillä ollut edelleenkään lapsia. Ihan normaaleja kuulemiani olivat kysymykset esim. Ettekö meinaa hankkia ollenkaan lapsia? On se kummallista kun noin kauan jo olette olleet yhdessä eikä teillä ole vieläkään lapsia! Eikö olisi jo vauvojen aika?

Minä en kertakaikkiaan käsitä, miksi kukaan normaali ihminen kyselee sellaista? Ihan kuka vaan voi olla joko tahattomasti lapseton, tai sitten ei halua lapsia. En käsitä sitäkään, missä vaiheessa näin arasta ja henkilökohtaisesta asiasta on tullut kahvipöytäkeskusteluihin hyväksyttävä puheenaihe? Kun taas sitten todella moni muu vähemmän henkilökohtainen asia kuuluu sellaisiin joista ei kysellä.

Kaikista uskomattominta minusta oli se, että vaikka olisin vastannut ihan selvästi siihen tyyliin etten halua keskustella asiasta enempää, tai vihjaten ettei asia ole omasta haluamisesta aina kiinni, silti oli monia jotka vielä jatkoivat kyselyä! Ikäänkuin ei olisi vastaustani kuullut ollenkaan, saattoi vielä jatkaa, että no mutta kyllähän jo tuolla iällä kannattaisi hankkia lapsia ettei harmita sitten keski-ikäisenä. Just joo…

Nämä kyselyt siis tapahtuivat 90-luvulla. Mielestäni nykypäivänä ihmiset ovat jo valistuneempia siitä, miten yleistä tahaton lapsettomuus on. Jos kysyy toiselta small talk-tyyliin että onko sinulla lapsia ja toinen vastaa ei, suurin osa ihmisistä jo käsittääkseni antaa asian olla. Mutta 90-luvulla tosiaan moni jatkoi kysymällä että miksi ei? No mitä se sulle kuuluu… 😀 Itse kuitenkin vastasin aina asiallisesti, toki joskus olen tokaissut sinnikkäimmille utelijoille , että minusta kysymys on hyvin henkilökohtaisesta asiasta. Siihen se kysely onneksi sitten yleensä loppui, muttei aina.

Itse en tahattoman lapsettomuuden vuosinani koskaan kartellut lapsia, ja sain kummilapsiakin. Minusta se ei ollut minulta pois jos muut saivat lapsia, ja olinkin ystävieni lisääntyessä aina onnellinen heidän  puolestaan, vaikka syvällä sisimmässäni tunsinkin ehkä vihlaisun. En koskaan halunnut, että minun kuulteni vältetään puhumasta lapsen saamisesta, synnytyksistä yms.asioista. En halunnut että ihmiset joutuvat miettimän seurassani mistä voivat puhua ja mistä ei.

Kuten olen kertonutkin jo aiemmin, sain kuukautta vailla 37-vuotiaana lopulta lapsen, hedelmöityshoidoilla, luovutetulla munasolulla. Olin onnesta sekapäinen. Vieläkin joskus ajattelen, että olenko MINÄ ihan oikeasti äiti? ❤ No, pikkuhiljaa olen alkanut sen jo uskomaan, onhan lapseni jo pian 8,5-vuotias. 😀

Vaikka tilanteeni onkin muuttunut nyt kun olen itseä äiti, silti tulen aina ymmärtämään tahattomasti lapsettomien tuskan, ei sitä voi koskaan unohtaa.

Toivoisinkin, että ihmiset muistaisivat olla hienotunteisia lapsetonta paria kohtaan, eivätkä kysyisi heidän lapsihaaveistaan. Kyseessä voi olla todella, todella kipeä asia. Ja minusta kysyminen on muutenkin ihan turhaa, sillä kyllä kaikki ihan varmasti kertovat lähipiirilleen itse, sitten kun perheenlisäystä on odotettavissa.

Niin, ja olen aivan mielettömän onnellinen Jennin ja Saulin puolesta! 😍

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s