Netin mukanaan tuoma sananvapaus-hyvä vai paha?

Vaikka some, blogit ja erilaiset keskusteluryhmät ovat tuoneet mukanaan paljon hyvää, niin itse ainakaan en ole ihan varma siitä ovatko ne tuoneet enemmän hyvää vaiko pahaa.

Ennen nettiä pidettiin yhteyttä puhelimitse tai kirjeitse tai nähtiin livenä. Ihmisten erilaisia mielipiteitä näki lähinnä lehtien yleisönosastoilla. Jollain tavalla sitä tunsi olevansa enemmän turvassa negatiivisuudelta, jota nykyän tulvii joka tuutista.

Nyt ihan kuka vaan voi kirjoittaa netissä lähes mitä vaan. Se ei ole minusta pelkästään hyvä asia. Ihminen jolla on paha olla, voi oksentaa pahan olonsa muiden niskaan joutumatta siitä minkäänlaiseen vastuuseen.

Kun itse sain ensimmäisen oman tietokoneeni vasta vuonna -03, olin muutaman vuoden ihan sfääreissä, olenhan aina tykännyt kirjoittamisesta. Mutta ei mennyt aikaakaan, kun huomasin että eipä kannatakaan välttämättä esim. netin keskustelupalstoilla esiintyä omana itsenään, koska alkoi tulla shittiä niskaan.

Ensimmäinen keskustelupalsta missä kirjoittelin, oli City.fi, sitten tuli kaksplus, kun aloin odottaa poikaani. Kaikkein julminta oli mielestäni kritiikki asellaisten asioiden suhteen , joille en voinut itse mitään. Olin avoin, kuten täällä blogissanikin, mutta vain niiden asioiden suhteen joista halusin/haluan olla avoin. En todellakaan kaikesta. Mutta kun esim. kerroin EDS:stä ja mitä se minulle aiheuttaa, sain stalkkerin. Jokaisessa ketjussa missä keskustelin, hän mollasi minua. Profiilissani oli kuviani. Hän mollasi minussa mm.asioita jotka kertovat siitä että minulla on EDS. Hän kiersi ketjusta toiseen haukkumassa minua kieroseläksi, kenokaulaksi ja vammaiseksi jonka ei olisi pitänyt edes syntyä, puhumattakaan lapsen saamisesta. Minut olisi pitänyt hänestä abortoida. Kun kerran kyselin hyviä kampaamoja, hän kommentoi ettei minun ohuista haivenistani saa mitään kampausta, ja kun kyselin suosituksia hyvistä meikkaajista, hän kommetoi ettei kannattaisi vaivautua, sillä minusta ei edes ammattilainen saisi kaunista. Jouduin poistumaan koko paikasta.

Olen joskus hieman liian hyväuskoinen ihmisten suhteen, uskon helposti ihmisistä hyvää. Usein ihan turhaan. Olen saanut pettyä karvaasti moneen kertaan. Opin kantapään kautta, että netissä ei kannata olla liian avoin, koska kuka vaan voi sanoa mitä sylki suuhun tuo.

Mutta sitten taas toisaalta- olen saanut netin kautta kasapäin uusia ystäviä! ❤

Olen nyt läksyni oppinut, mutta itsetuntoni on vahvistunut vuosien varrella niin paljon, että uskallan kirjoittaa jo aika avoimesti omasta elämästäni. Esim. sairauksistani ja monista ajatuksistani. Ymmärrän jo, että jos joku alkaa niistä minua mollata, vika löytyy mitä todennäköisimmin mollaajan korvien välistä. Jos joku haukkuu mina vammaiseksi, nauran ja sanon että joo, niin olen, mitä sitten?

Nettikiusaamisen koteena olemisen  jälkeen vaati kuitenkin paljon rohkeutta aloittaa blogi. Olisihan siinäkin riski, että saan jonkun kiusaajan vaivoikseni. En ole tosin vielä saanut. Ja jos sellainen ilmaantuisi, en enää pahoittaisi mieltäni, sillä olen jo alkanut ymmärtää, mitä tämä netin tuoma sananvapaus on tuonut mukanaan, pysyvästi. Negatiivisten ihmisten läsnäolon.

Olen myös vahvistunut vuosien varrella, ja itsetuntoni on huimasti parantunut. Siitä olen iloinen. Uskallan laittaa kuviani nettiin, koska rakastan vaatteita ja poseerausta, vaikken mikään missimalli olekaan, vaan ihan tavallinen suomalainen, keski-ikäinen nainen. Uskon, että se tuo minut myös lähemmäs lukijoitani, se tavallisuus, ja epätädellisyys. Ja myös aitous. Mahdollinen epärakentava kritiikki ei enää saa minua masentumaan.

Facebook on sitten myös aika riskaabeli paikka. Siellä pitää olla todella varovainen mitä sanoo, ettei joku vedä herneitä nenuunsa. Huvittavimpia juttuja on ehdottomasti se, kun lapseni ollessa pieni laitoin päivityksen, jossa tuli esiin että syötän joskus lapselleni purkkiruokia. No yksi entinen fb-kaverinihan veti hillittömät kierrokset siitä- kaupunkireissujakin vasten olisi pitänyt pakata mukaan itsetehtyjä, prosessoimattomia ja lisäaineettomia soseita vauvalle. Ja milloin mitäkin. En kuitenkaan enää pelkää kritiikkiä siinä määrin kuin vielä muutama vuosi sitten, olen karaistunut ja vahvistunut ja oppinut, että netissä voi kuulla ihan mitä vaan.

Yksi somen mukanaan tuoma ilmiö on sitten nämä julkisuuden henkilöiden joskus hyvinkin voimakkaat mielipiteet eri asioiden suhteen. Eilen triggeröidyin äitiyden kamaluuden kuvailusta, ehkä ihan ymmärrettävääkin, kun itse kärsin 18 vuoden tahattomasta lapsettomuudesta, ja olin onneni kukkuloilla äitiydestä vaikka lapseni huusi yöt ja päivät ensimmäisten kuukausien ajan.

Olen vihdoin saanut suodattimeni päälle. Olen ymmärtänyt, että tosiaan kuka vaan voi netissä kirjoittaa ihan mitä mieleen juolahtaa. Osaan jo ohittaa kirjoitukset, joiden huomaan nostavan verenpainettani. Annan netti-ihmisten kirjoittaa kaikessa rauhassa omia mielipiteitään, ja ajatella, että no, hänellä on oikeus subjektiivisen mielipiteeseensä, ja myös ilmaista se, kun se nykyään on niin helppoa.

Olen vihdoin alkanut sopeutua netin mahdollistamaan uuteen avoimuuteen ja kaikenkarvaisiin mielipiteisiin. Olen huomannut jopa, etten ole enää ihan niin kova pahoittamaan mieltäni, vaan osaan päästää ne toisesta korvasta (tai silmästä) sisään ja toisesta ulos.

Olen vihdoin 2000-luvun ihminen, onnellinen, sisältä ohjautuva ja entistä tasapainoisempi. Ja ennen kaikkea, henkisesti vahvempi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s