Miksi ulkoisilla seikoilla on niin paljon väliä?

Olen miettinyt viime aikoina aika paljon kaikenlaista, on ollut aikaa, kun olen ollut melko heikossa hapessa.

Yksi asia jota olen miettinyt, on ulkonäköpaineet. Miksi ihminen asettaa sellaisia itselleen, ja miksi niitä tulee joka tuutista. Kun kuitenkin tosiasia on, että maailmassa on monta miljardia ihmistä, joista tuskin kovinkaan iso prosentti vastaa kaikin puolin ns. yleisiä kauneusihanteita. Meitä on lyhyitä, pitkiä, laihoja, lihavia, isopäisiä, hörökorvaisia, pitkäselkäisiä, pitkäjalkaisia, isonenäisiä, nöpönenäisiä, hyväryhtisiä tai huonoryhtisiä yms. Jokainen on ainutlaatuinen, täysin uniikki, ellei sitten ole kaksonen tai kolmonen. Eivätkä hekään nyt ihan täysin samanlaisia ole.

Miten se tekee elämän paremmaksi, jos vastaa kaikilta ominaisuuksiltaan kauheusihanteita, tai edes jos on ihannepainossaan ihan koko elämänsä ajan? Miten se edistää ihmisen henkistä kehitystä? Täydellisen kauniilla ihmisellä tuskin on yhtään sen helpompi elämä kuin tavallisella pulliaisellakaan. Esim. ihminen jolla on jättimäiset hörökorvat tai ihan hillittömän isot ja ulkonevat etuhampaat, voi elää ihan yhtä hyvän elämän kuin kauneusihanteiden mukainen, tai jopa paremman. Puhumattakaan lihavasta ihmisestä. Ihminen voi olla ylipainoinen koko elämänsä, ja silti onnellinen.

Kauneusvirheet ja epätäydellisyydet eivät tee ihmisestä vapaata riistaa kaikenmaailman arvosteluille. Sen sijaan toisten ulkoisen olemuksen arvosteleminen vaikkei itsekään ole täydellinen, kertoo minusta arvostelijan sisäisen kauneuden puutteesta.

Itse olin nuorempana varsin otollinen kohde arvostelijoille. Minulla oli ihan suunnattoman huono itsetunto. Otin todesta kaikki arvostelut, ja pidin itseäni maan matostakin vähäpätöisempänä olentona. Vain siksi, että joku vatipää oli huutanut minulle kadulla että sulla on iso peppu, tai sanonut että olet muuten hyvännäköinen muttei sulla ole rintoja ollenkaan. Tai että sulla on niin huono ryhti että näytät siltä kuin kantaisit seitsemää Alepan muovikassia. Tai että olet niin ruma etten ikimaailmassa voisi tapailla noin rumaa naista. Tai että selluliitti reisissä on aina olut mulle totaalinen turn off. Kaikki nämä olen joskus kuullut. Ja paljon, paljon muutakin. Se kaikki vei itsetuntoni pohjamutiin.

Miksi annoin toisten sanomisten vaikuttaa? Miksi uskoin ihmisiä, jotka eivät ole itsekään täydellisiä, ja henkisesti ehkäpä suorastaan rumia? Miksi kukaan uskoo? Mitä jos vain päättäisi, että minä rakastan itseäni juuri tällaisena kuin olen. Jos ei joku tykkää, se on hänen häpeänsä, ja kertoo vain hänen henkisen viisautensa puutteesta.

Tänä päivänä minä kannan itseni rakkaudella. Kaikkine ulkoisine virheineni, jolla ei oikeastaan ole yhtään mitään väliä. Vain sillä on, mitä olen sisäisesti. Ehkäpä arvostelijat purkavat vain omaa pahaa oloaan, siitä että ovat henkisesti vielä niin keskeneräisiä?

Sinä olet oikeasti ihana. Sillä sinua on vain yksi koko maailmassa. Viis siitä jos sinun korvasi, nenäsi, leukasi olkapääsi tai peppusi eivät ole täydelliset. Koirat haukkuu, karavaani kulkee. Ollaan yhdessä ihania ja tykätään itsestämme, jooko?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s