Ensimmäinen tatuointini!

tatska.jpg

Siinä se nyt on!! Elin peräti 46-vuotiaaksi ilman tatuointeja. Mieli on kyllä tehnyt sellaista vuosikausia, mutten ole vaan keksinyt kuvaa jolla oikeasti olisi minulle jokin merkitys. Tällä on, mutta se on niin henkilökohtainen, etten edes osaa avata sitä ymmärrettävään muotoon, ilman että tarinasta tulisi pitkä kuin nälkävuosi. Mutta noin pähkinänkuoressa, vaikka enkeli näyttää lannistuneelta, se ei ole sitä. Päinvastoin, se antaa minulle rohkeutta ja voimaa elää tätä elämää, joka on välillä ihanaa, välillä pelottavaa. Se on minun voimaenkelini, joka auttaa minua kestämään sairauksieni aiheuttamat kivut ja muut vaivat. Se ei lannistu kuin hetkeksi, kunnes siivet alkavat taas kannatella sitä- Siivet vievät sen korkeuksiin-kohti henkistä tasapainoa, olosuhteista ja tapahtumista huolimatta.

Niin, tuleeko minulle joskus sitten myös se siivilleen nouseva enkeli? Juuri nyt kipu on vielä niin tuoreessa muistissa etten osaa edes ajatella sitä, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. 😀

Niin, sattuiko se? En aio valehdella, ja kaikki jolla on tatuointeja, tietävät että se sattuu. Välillä tosin se tuntui vain pieneltä nipistelyltä. Mutta sitten taas välillä se tuntui siltä kuin lihaani olisi sahattu kuviosahalla. Tein kaikkeni pitääkseni lihakseni mahdollisimman rentoina, sillä tiedän, että mitä enemmän lihaksia jännittää, sitä enemmän kaikki kivuliaat toimenpiteet sattuvat. Koitin tyhjentää mieleni ja vajota jonkinlaiseen semi-mietiskelytilaan, mutta siitä ei tullut mitään. Kaikki keskittymiseni vaadittiin vain siihen, etten jännittäisi lihaksiani. Ulospäin saatoin siis näyttää siltä kuin ottaisin tosi rennosti. Uskon että sillä tein oman oloni helpommaksi. Hyperventiloiminen ei ollut lähelläkään, en yksinkertaisesti antanut itselleni lupaa päästää itseäni siihen paniikinomaiseen ja sietämättömään tilaan, josta hyperventiloiminen on seurauksena.

Olen ollut aiemmin todella kipuherkkä, mutta ehkä EDS:n aiheuttamat, ajoittain kovatkin kivut, sekä migreenini ovat auttaneet suhtautumaan kipuun uudella tavalla. Minä olen opetellut pysymään kivun herrana, enkä päästää sitä minun herrakseni.

Uskon että epäaiheellisten pelkojen ja kammojen kanssa voi toimia samoin. Ei vaan suostu. Turha pelko vie valtavasti energiaa.

Kivun ja pelkojeni suhteen olen huomannut siedätyshoidon tepsivän. Esim. korkean paikan kammoni selätin aika pitkälti pienkonelennolla pari vuotta sitten. Araknofobiani selätin aikanaan menemällä lähelle vaaratonta hämähäkkiä ja tarkastelemalla sitä. Samalla mietin, mitä minä siinä pelkään. No ulkonäköä. Miksi? Eihän se tee minulle mitään pahaa? Pelon voi pilkkoa pieniin osiin ja sitä voi analysoida. Se saattaa helpottaa pelon niskan päälle pääsemisessä.

Aiheelliset pelot ja varovaisuus on ilman muuta vain hyödyksi. Mutta jos esim.kivun pelko alkaa hallita kroonisista kivuista kärsivää, asianmukaisen kipulääkityksen rinnalla kivuntunteen niskan päälle pääseminen ei minusta ole hyödytöntä.

Miten sitten oppisin hallitsemaan ampiaisten pelkoani? Kun ampiainen tulee lähelle pyörimään ja ekä istahtaa olkapäälleni, panikoidun ja alan hyperventiloimaan helposti. Ampiaisen pistohan vie minut teholle. Tuota en ole vielä ratkaissut, muuten kuin viettämällä kesäisin aikaa ulkona pakollisten autolta sisätiloihin siirtymisten lisäksi vain terassillamme olevassa hyttyspaviljongissa.

Tänä iltana aion hoitaa itseäni levolla, suklaalla sekä tänään Netflixiin tulleella uudella scifisarjalla nimeltä Viattomat. Aina välillä käyn ihailemassa voimaenkeliäni vessan peilistä. Olen jo kiintynyt siihen!

Leppoisaa perjantai-iltaa kaikille!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s