Anteeksi, mutta en kerro

 

Törmäsin tänään artikkeliin EDS:stä. Olen monesta asiasta samaa mieltä. Sopeutumista tämä vaatii kyllä, ja pitkällistä prosessointia. Minulla on tosin käynyt hillitön munkki, että läheiseni ovat niin ihania etteivät vähättele vointiani koskaan. 😍 Lääkärit sitä tosin tekivät 20 vuoden aikana paljonkin, sen ajan mitä ravasin vaivojeni vuoksi lääkäreillä ennen kuin lopulta sain EDS-diagnoosin. Mutta onneksi sen sentään lopulta sain, se helpotti elämääni paljon.

https://yle.fi/uutiset/3-10447583?utm_source=facebook-share&utm_medium=social&fbclid=IwAR05TErxU4xV3ZSClrZaaFhPj483cfzf69NyLGUxEeO4LjUsAFy4hvgYPwI

Tuo on muuten ihan totta, että kun odottaa vauvaa tai käyttää liikkumisen apuvälineitä, monet tuntemattomat ihmiset pitävät oikeutenaan tulla toisen reviirille. Minunkin mahaani taputeltiin usein kun odotin Viliä. Se ei häirinnyt niin paljon, kuin tuntemattomien kyselyt että mikä sairaus minulla on.

Keväällä yhden pienen erikoisliikkeen myyjä/omistaja kysyi minulta, miksi minulla on välillä kävelykeppi, rollaattori tai pyörätuoli, välillä ei mitään? Mikä sairaus minulla on?Kun kerroin, hän sanoi että voi kamalaa, ihan menee kylmät väreet, noin nuori ihminen. Minusta se  tuntui hassulta enkä tiennyt mitä pitäisi sanoa. Luulenpa, etten enää kerro.

Minulla on ollut tämä aina, vaikka sainkin diagnoosin vasta 11 vuotta sitten. Kyllä minä osaan jo tämän kanssa elää, kun en ole koskaan terve ollutkaan, en siis muusta edes tiedä. 😀

Vointini useinmiten vaihtelee yhdenkin päivän sisällä tosi paljon, niin että päivällä saatan istua pyörätuolissa ja illalla kävellä korkkareissa. Tai sitten päivällä korkkareissa ja illalla petipotilaana. ( Tai sitten istun pyörätuolissa koko päivän, korkkareissa.)

Korkkarit ovat minulle kuin kaivaisin verta nenästäni, ihan tappokamaa. Mutta silti on pakko niitä joskus käyttää, ihan pikkuisen vaan, kun ne saavat olon niin naiselliseksi.

Mutta. Ehdotan kaikille joiden iholle tuntemattomat tulevat-oli sitten syynä raskaus tai sairaus-sanomaan rehellisesti ettei halua kertoa. Ei siihen ole mitään velvollisuutta eikä se ole mitenkään töykeää. Voi sanoa hymyillen, että anteeksi mutta mieluiten en kertoisi.

Aika ristiriitaista tavallaan, kun meitä suomalaisia pidetään umpimielisinä, sitten kuitenkin kysellään tuntemattomilta tosi henkilökohtaisia asioita. Rajan voi asettaa lempeästikin. Niin minä olen tehnyt. Ei ole töykeyttä pitää asioitaan vain kaikkein läheistensä tietona.

Minä aion myös sanoa, jos tulen joskus kohdelluksi eriarvoisesti apuvälineiden takia. Tuijotuksesta en tosin enää stressaa, kuten keväällä kun aloin käyttää ajoittain pyörätuolia. Siitä pääsin muutaman päivän prosessoinnilla. 🙂

By the way, tässä päivän tyyli vuodelta -75. Mihinkäs sitä koira karvoistaan pääsisi, tai siili piikeistään. 😂

20171210_212213

Alkutalvista maanantai-iltaa! ❤

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s