Oletko liian ankara itsellesi?

Olen aina vaatinut itseltäni enemmän kuin muilta. Olen dissannut omia mielipiteitäni ja ajatellut että kaikki muut ovat oikeassa ja minä väärässä. Oikeastaan vasta -16  lopetettuani liiketalouden opinnot voinnin totaalisen romahduksen vuoksi, olen alkanut toden teolla työstää asiaa.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, vasta EDS:n paheneminen antoi minulle työkalut itseni armahtamiseen. Tajusin lopulta, ettei se ole minun vikani etten jaksa kaikkea mitä itseltäni vaadin. Vaadin itseltäni että koti pitää aina olla tiptop, itsetehtyä terveellistä kotiruokaa pöydässä, töissä pitää jatkuvasti tehdä liikaa niin että kehuja sataa kaikkialta. Lisäksi minun vielä piti tehdä kaikkeni että saan pidettyä itseni mahdollisimman hoikassa kunnossa, että saisin siitäkin kehuja.

Olen tajunnut, että olen tehnyt tuon kaiken siksi, että itsetuntoni oli huono, ja ulkopuolelta satelevien kehujen ansiosta osasin jotenkuten hyväksyä itseni. Olin oikea kriisikimppu. Elämäni oli käpertynyt oman itseni ympärille. En päästänyt ketään lähelle, koska sisimpäni oli täynnä itseinhoa ja vaatimuksia vaatimusten perään. Karkoitin sillä ihmiset luotani. Ihmiset olivat olemassa minulle vain siksi, että saisin heidät kehumaan itseäni, koska elin kehuista. Miellyttäminen oli toinen nimeni, tein sitä jopa itseäni vastaan.

Kun sairauteni paheni, aloin miettiä asioita. Pääni olisi hajonnut, jos olisin edelleen määritellyt arvoni sen perusteella miten saan kehuja. Minun piti löytää aito itsestäni välittäminen, ja armollisuus itseäni kohtaan.

Kaikki tapahtui oikeastaan aika itsestään. Elämääni tuli uusia ihmisiä, koska minulla vihdoin oli heille aikaa. Pystyin tehdä yhä vähemmän. Sen kaiken tilalle tuli aito itsestä ja muista välittäminen. Minusta, joka olin hävettävän itsekeskeinen, tulikin hyvä kuuntelija ja empaattinen ystävä. Sain uusia ystäviä. Löysin Teemun, joka oli ensimmäinen mies ikinä, joka välitti minun sisimmästäni, ei siltä miltä näytin tai miten tehokas olin, tai miten hyvä jossakin. Olin tarpeeksi hyvä ihan pelkästään olemalla minä.

Mitä vähemmän pystyn tekemään, sen enemmän opin armollisuutta itseäni kohtaan. Nyt pidän itsestäni, vaikken ole enää hoikka, en jaksa pitää kotia tiptopsiistinä, en jaksa aina edes nousta sängystä. Joinakin päivinä, kuten tänään, ainut mitä jaksan, on sohvalla lämpöpeiton alla makaaminen, teeveen katselu ja sukan neulominen. Se riittää ihan hyvin. ( ai niin, vaihdoinhan minä kissanhiekat, kun oli pakko) 😀

En määrittele itseäni enää suoritusteni perusteella, vaan sen perusteella, miten armollinen olen itselleni. Olen oppinut pitämään itsestäni jopa invalidina. Sillä mitä teen, ei ole väliä, vain sillä mitä olen. Sydämeni on kasvanut vertauskuvallisesti ihan valtavaksi. Sinne mahtuu valtavasti rakkautta itseäni ja lähimmäisiäni kohtaan. Minun ei enää tarvitse tehdä mitään näkyvää hyväksyäkseni itseni.

Ennen muserruin täysin, jos sain osakseni vähänkin itseeni kohdistuvaa kritiikkiä, oli se sitten aiheellista tai aiheetonta. Nyt osaan erottaa jyvät akanoista- ne asiat mihin minun oikeasti pitää kiinnittää huomiota, ja ne asiat mitä joku sanoo vain loukatakseen minua. Sellaiset sanat heitän tuulen vietäviksi. On ihan sama, näytänkö jonkun mielestä terveeltä kun joskus jaksan laittautua ja lähteä ulos. Minä itse tiedän totuuden- sen, että lihasvoimani ovat enää muutama prosentti terveen ikäiseni lihasvoimista, lukuunottamatta joitain yksittäisiä päiviä, jolloin tunnen itseni tavallista toimintakykyisemmäksi. Minun ei nää tarvitse vakuutella kenellekään mitään. Ei edes itselleni.

Olen vihdoin armollinen itselleni. Ole sinäkin! ❤

beach-beautiful-dawn-40192

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s